DAAVIDIA vastaan rynni sotilaita, jotka silmät suurina pelosta pakenivat taistelulinjasta. Mikä oli saanut nuo miehet pelkäämään? Daavid on epäilemättä kuullut heidän toistavan hermostuneena yhä uudelleen yhtä sanaa – erään miehen nimeä. Mies itse seisoi uhmakkaana laakson pohjalla. Hän oli ehkä suurin Daavidin koskaan näkemä mies.

Tuo mies oli Goljat. Daavid tajusi, miksi sotilaat pelkäsivät häntä: hän oli valtavan kokoinen, oikea järkäle mieheksi. Ilman vaikuttavaa sotavarustustakin hän painoi luultavasti enemmän kuin kaksi isoa miestä yhteensä. Nyt hän oli kuitenkin raskaasti aseistautunut. Hän oli lisäksi äärettömän vahva, kokenut sotilas. Goljat esitti suureen ääneen haasteen. Kuvittele, miten hänen jylisevä äänensä kajahteli kukkulan rinteillä hänen pilkatessaan Israelin armeijaa ja sen kuningasta Saulia. Kuka tahansa saisi tulla häntä vastaan ja ratkaista kaksintaistelussa tämän sodan lopputuloksen! (1. Samuelin kirja 17:4–10.)

Israelilaiset olivat kauhuissaan, niin myös kuningas Saul. Daavid sai kuulla, että tilanne oli jatkunut samanlaisena jo toista kuukautta. Filistealaisten ja israelilaisten armeijat olivat lukkiutuneina asemiinsa, ja Goljat jatkoi pilkkaamista päivästä toiseen. Daavid oli ahdistunut. Oli nöyryyttävää edes ajatella, että Israelin kuningas ja hänen sotilaansa, joukossa Daavidin kolme vanhempaa veljeä, vapisivat pelosta. Daavidin silmissä tuo pakanakansaan kuuluva jättiläinen ei pelkästään herjannut Israelin armeijaa; hän loukkasi Israelin Jumalaa, Jehovaa! Mutta mitä Daavid, pelkkä nuorukainen, voisi tehdä? Entä mitä Daavidin ilmaisema usko voi opettaa meille? (1. Samuelin kirja 17:11–14.)

Palataanpa ajassa kuukausia taaksepäin. Illan hämärtyessä Daavid paimensi isänsä lampaita Betlehemin lähistöllä sijaitsevilla kukkuloilla. Tämä vielä ilmeisesti teini-ikäinen nuorukainen oli komea ja terveennäköinen, ja hänellä oli kauniit, älykkäät silmät. Hiljaisina hetkinä hän soitti harppua ja ihaili Jumalan luomakunnan kauneutta. Lukuisat miellyttävät soittotuokiot olivat hioneet hänen taitojaan muusikkona. Juuri tänä iltana hänen isänsä kuitenkin kutsui häntä. Tämä halusi poikansa tulevan luokseen pikimmiten. (1. Samuelin kirja 16:12.)

Daavid tapasi isänsä Iisain keskustelemassa hyvin iäkkään miehen kanssa. Mies oli uskollinen profeetta Samuel. Jehova oli lähettänyt hänet voitelemaan yhden Iisain pojista Israelin seuraavaksi kuninkaaksi. Samuel oli jo tavannut Daavidin seitsemän vanhempaa veljeä, mutta Jehova oli tehnyt hänelle selväksi, ettei ollut valinnut ketään heistä. Kun Daavid saapui, Jehova sanoi Samuelille: ”Voitele hänet, sillä tämä se on!” Veljien katsellessa Samuel avasi ontoksi koverretun, täynnä erikoisöljyä olevan sarven ja kaatoi öljyä Daavidin päähän. Voitelun jälkeen Daavidin elämä muuttui pysyvästi. Raamattu kertoo: ”Jehovan henki alkoi vaikuttaa Daavidissa siitä päivästä lähtien.” (1. Samuelin kirja 16:1, 5–13.)

Alkoiko Daavid laatia kuninkuutta koskevia kunnianhimoisia suunnitelmia? Ei alkanut. Hän tyytyi odottamaan, että Jehovan henki ilmaisisi, milloin hänen olisi aika ottaa kannettavakseen suurempia vastuutehtäviä. Sillä välin hän jatkoi vaatimatonta työtään paimenena. Hän teki tuota työtä antaumuksella ja osoitti suurta rohkeutta. Kerran hänen  isänsä katraita uhkasi leijona, toisella kertaa karhu. Daavid ei yrittänyt vain ajaa petoja tiehensä turvallisen välimatkan päästä, vaan syöksyi epäröimättä niiden kimppuun puolustaakseen isänsä avuttomia lampaita. Molemmilla kerroilla hän tappoi raivokkaan pedon yksinään! (1. Samuelin kirja 17:34–36; Jesaja 31:4.)

Daavidin maine kantautui aikanaan kuningas Saulin korviin, ja hän kutsui Daavidin luokseen. Saul oli yhä voimakas soturi, mutta hän oli menettänyt Jehovan suosion kapinoituaan hänen ohjeitaan vastaan, ja Jehova oli ottanut henkensä pois häneltä. Siksi Saulin valtasi usein huono henki: hän sai epäluuloisuuden, väkivallan ja vihanpuuskia. Tällaisina hetkinä hänen mieltään rauhoitti musiikki. Jotkut Saulin miehistä olivat kuulleet Daavidin maineesta muusikkona ja taistelijana. Niinpä Saul kutsui Daavidin luokseen, ja tästä tulikin pian yksi hänen hovimuusikoistaan ja aseenkantajistaan. (1. Samuelin kirja 15:26–29; 16:14–23.)

Varsinkin nuoret voivat oppia paljon Daavidin uskosta. Hän käytti vapaa-aikaansa sellaisten asioiden parissa, jotka lähensivät häntä Jehovaan. Lisäksi hän kehitti kärsivällisesti käytännön taitoja, joiden ansiosta hän oli kykenevä monenlaiseen työhön. Ennen kaikkea hän kuitenkin noudatti Jehovan hengen ohjausta. Daavid on tosiaan hieno esimerkki meille. (Saarnaaja 12:1.)

Saulin palveluksessa ollessaan Daavid palasi usein kotiinsa paimentamaan lampaita, välillä pitkäksikin aikaa. Kerran sitten Daavidin ollessa kotona Iisai lähetti hänet tarkistamaan, miten hänen kolme vanhinta, Saulin armeijassa palvelevaa poikaansa voivat. Daavid lähti tottelevaisesti kohti Elanlaaksoa mukanaan erilaisia tarvikkeita vietäväksi veljilleen. Perillä hän tyrmistyi nähdessään kaksi armeijaa tilanteessa, josta kerrottiin kirjoituksen alussa. Armeijat olivat asemissaan tuon leveän, kaarevan laakson vastakkaisilla rinteillä. (1. Samuelin kirja 17:1–3, 15–19.)

Daavidista tilanne tuntui kestämättömältä. Miten elävän Jumalan, Jehovan, armeija saattoi paeta kauhuissaan yhtä miestä, joka oli kaiken lisäksi pakana? Daavidin silmissä Goljatin pilkka oli loukkaus itse Jehovaa kohtaan. Hän alkoi siksi innokkaasti puhua sotilaille Goljatin lyömisestä. Ennen pitkää Daavidin puheet tulivat hänen vanhimman veljensä Eliabin tietoon. Hän moitti ankarasti nuorempaa veljeään ja väitti, että tämä halusi vain päästä todistamaan verilöylyä. Daavid vastasi hänelle: ”Mitä minä nyt olen tehnyt? Eikö se ollut vain sana?” Sitten hän puhui edelleen epäröimättä Goljatin lyömisestä, kunnes joku kertoi hänen sanansa Saulille. Kuningas lähetti hakemaan Daavidin luokseen. (1. Samuelin kirja 17:23–31.)

Daavid puhui kuninkaalle Goljatista ja sanoi rohkaisevasti: ”Älköön kenessäkään ihmisessä hänen sydämensä luhistuko.” Saulin ja hänen miestensä sydän oli tosiaan ”luhistunut” Goljatin vuoksi. He olivat ehkä tehneet sen inhimillisen virheen, että olivat verranneet itseään tuohon valtavan kokoiseen mieheen ja kuvitelleet mielessään, miten he yltäisivät tätä korkeintaan vyötärölle tai rintaan. He näkivät jo tuon aseistautuneen jätin tekevän heistä selvää. Daavid ei kuitenkaan ajatellut näin. Kuten  saamme havaita, hän näki ongelman aivan toisessa valossa. Niinpä hän tarjoutui itse taistelemaan Goljatia vastaan. (1. Samuelin kirja 17:32.)

Saul vastusteli: ”Et sinä voi mennä tätä filistealaista vastaan taistelemaan hänen kanssaan, sillä sinähän olet poikanen ja hän on ollut sotilas poikaiästään asti.” Oliko Daavid tosiaan vielä lapsi? Ei ollut, mutta hän oli liian nuori liittymään armeijaan, ja hän on voinut näyttää ikäistään nuoremmalta. Hänet tunnettiin kuitenkin jo urheana taistelijana, ja hän on voinut olla tuolloin lähemmäs 20-vuotias. (1. Samuelin kirja 16:18; 17:33.)

Daavid valoi luottamusta Sauliin kertomalla siitä, mitä oli tapahtunut hänen kohdatessaan leijonan ja karhun. Kerskailiko hän? Ei. Daavid tiesi, miksi oli voittanut nuo taistelut. Hän sanoi: ”Jehova, joka vapautti minut leijonan kynsistä ja karhun kynsistä, hän vapauttaa minut tämän filistealaisen käsistä.” Viimein Saul myöntyi: ”Mene, ja osoittautukoon, että Jehova on kanssasi.” (1. Samuelin kirja 17:37.)

Haluaisitko samanlaisen uskon kuin Daavidilla oli? On hyvä muistaa, että hänen uskonsa ei ollut pelkkää toiveajattelua. Hänen luottamuksensa Jumalaan perustui tietoon ja kokemukseen. Hän tiesi, että Jehova on rakastava suojelija ja lupaustensa pitäjä. Jos me haluamme saada tällaisen uskon, meidän on hankittava jatkuvasti tietoa Raamatun Jumalasta. Kun sitten elämme hankkimamme tiedon mukaan, voimme huomata, että saamamme hyvät tulokset vahvistavat uskoamme entisestään. (Heprealaisille 11:1.)

Saul sovitti Daavidille ensin omaa sota-asuaan. Se oli samantapainen kuin Goljatilla; se oli tehty kuparista, ja siihen ilmeisesti kuului limittäisistä metallisuomuista koostuva panssaripaita. Daavid yritti liikkua yllään isot ja kömpelöt varusteet, mutta totesi pian, ettei siitä tullut mitään. Hän ei ollut koulutettu sotilas, joten hän ei ollut tottunut käyttämään sota-asua, eikä etenkään sellaista asua kuin oli Saulilla, Israelin pisimmällä miehellä! (1. Samuelin kirja 9:2.) Hän riisui sen ja valitsi itselleen tutut varusteet – ne, joita paimen käyttää suojellakseen katrastaan. (1. Samuelin kirja 17:38–40.)

Daavidilla oli paimenen sauva, olkalaukku ja linko. Linko ei kenties tunnu kummoiselta välineeltä, mutta se oli todellisuudessa pelottava ase. Linko koostui pienestä pussista ja kahdesta siihen kiinnitetystä pitkästä nahkahihnasta. Se oli ihanteellinen ase paimenelle. Tämä saattoi asettaa pussiin kiven, pyörittää linkoa nopeasti päänsä yläpuolella ja päästää sitten irti toisesta hihnasta, jolloin kivi sinkoutui kohteeseensa kuolettavan tarkasti. Ase oli niin tehokas, että armeijat käyttivät toisinaan linkomiesten muodostamia osastoja.

Näin varustautuneena Daavid kiiruhti vihollistaan vastaan. Voi vain kuvitella, miten palavasti hän on rukoillut kumartuessaan poimimaan laakson kuivuneesta joenuomasta viisi pientä, sileää kiveä. Sitten hän suuntasi taistelukentälle, ei kävellen vaan juosten!

Mitä Goljat ajatteli nähdessään vastustajansa? Raamattu kertoo: ”Hän halveksi tätä, koska osoittautui, että hän oli poika ja punertava, kaunis näöltään.” Goljat jyrähti: ”Koirako minä olen, kun tulet minua vastaan sauvojen kanssa?” Hän luultavasti näki Daavidin sauvan muttei huomannut linkoa. Hän kirosi Daavidia filistealaisten jumalien nimessä ja vannoi syöttävänsä halveksittavan vihollisensa ruumiin linnuille ja kedon eläimille. (1. Samuelin kirja 17:41–44.)

Daavidin uskoa ilmaiseva vastaus on erittäin vaikuttava vielä nykyäänkin. Kuvittele tuo nuorukainen sanomassa Goljatille: ”Sinä tulet minua vastaan miekka ja keihäs ja heittokeihäs mukanasi, mutta minä tulen sinua vastaan armeijoiden Jehovan nimessä, Israelin taistelurivien Jumalan, jota sinä olet pilkannut.” Daavid tiesi, että ihmisten voimilla ja aseilla ei ollut paljonkaan merkitystä. Goljat oli osoittanut epäkunnioitusta Jehova Jumalaa kohtaan, ja Jehova vastaisi siihen. Daavid sanoikin: ”Taistelu kuuluu Jehovalle.” (1. Samuelin kirja 17:45–47.)

Daavid ei ollut sokea sille, että Goljat oli kooltaan jättimäinen ja hyvin aseistautunut. Hän ei kuitenkaan antanut näiden seikkojen pelästyttää itseään. Daavid ei tehnyt samaa virhettä kuin Saul ja hänen armeijansa. Hän ei verrannut itseään Goljatiin, vaan Goljatia Jehovaan. Vaikka tuo mies oli  noin 2,9-metrinen ja muut miehet näyttivät hänen rinnallaan mitättömiltä, miten suuri hän oli kaikkeuden Suvereeniin verrattuna? Muiden ihmisten tavoin ei Goljatkaan ollut todellisuudessa hyttystä kummempi – ja tämän hyttysen Jehova oli valmis nitistämään!

Daavid juoksi kohti vihollistaan ja otti samalla laukustaan kiven. Hän asetti sen linkoon ja alkoi pyörittää linkoa vinhaa vauhtia päänsä yläpuolella. Goljat, joka kulki kenties aivan kilvenkantajansa kannoilla, lähestyi Daavidia. Goljatin koko on todellisuudessa voinut olla hänelle haitaksi, sillä normaalikokoinen kilvenkantaja tuskin pystyi nostamaan kilpeä riittävän korkealle suojellakseen tuon jätin päätä. Juuri päähän Daavid tähtäsikin. (1. Samuelin kirja 17:41.)

Daavid vapautti otteensa hihnasta. Oli aivan hiljaista. Kivi sinkoutui kohti maaliaan. Jehova epäilemättä varmisti, että Daavidin ei tarvitsisi käyttää linkoa kahdesti. Kivi upposi suoraan Goljatin otsaan, ja tämä rojahti maahan kasvoilleen. Kilvenkantaja todennäköisesti pakeni kauhun vallassa. Daavid lähestyi Goljatia, otti häneltä miekan ja iski sillä hänen päänsä poikki. (1. Samuelin kirja 17:48–51.)

Viimein Saul sotilaineen sai takaisin rohkeutensa. He nostivat suuren sotahuudon ja ryntäsivät filistealaisten kimppuun. Taistelu päättyi juuri siten kuin Daavid oli Goljatille sanonut: ”Jehova – – on antava teidät meidän käsiimme.” (1. Samuelin kirja 17:47, 52, 53.)

Nykyiset Jumalan palvelijat eivät osallistu kirjaimelliseen sodankäyntiin. Ne ajat ovat ohi. (Matteus 26:52.) Meidän on silti tarpeen jäljitellä Daavidin uskoa. Meidän on hänen laillaan nähtävä, että Jehova on todellinen – ainoa Jumala, jota palvella ja jota kohtaan tuntea syvää kunnioitusta. Ongelmat voivat toisinaan saada meidät tuntemaan itsemme pieniksi. Ongelmamme ovat kuitenkin pieniä verrattuna Jehovan rajattomaan voimaan. Jos valitsemme Jumalaksemme Jehovan ja luotamme Daavidin tavoin häneen, minkään haasteen tai ongelman ei tarvitse lannistaa meitä. Ei ole olemassa mitään, mihin Jehova ei voimallaan pystyisi!