Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

He tarjoutuivat palvelemaan

He tarjoutuivat palvelemaan

NIISSÄ maissa, joissa Valtakunnan julistajista on suuri tarve, palvelee monia naimattomia sisaria. Jotkut näistä innokkaista sisarista ovat tehneet saarnaamistyötä ulkomailla vuosikymmeniä. Mikä auttoi heitä vuosia sitten muuttamaan vieraaseen maahan? Mitä he ovat oppineet palveluksesta ulkomaisella kentällä? Millaista heidän elämänsä on? Haastattelimme joitakin tällaisia kokeneita sisaria. Jos olet naimaton sisar ja haluat sydämestäsi osallistua aitoa tyydytystä tuottavaan palvelukseen, hyödyt varmasti heidän ajatuksistaan. Itse asiassa kaikki Jumalan palvelijat voivat hyötyä heidän esimerkistään.

VOITOLLE EPÄILYKSISTÄ

Anita

Mietitkö, onko sinulla edellytyksiä menestyä naimattomana tienraivaajana vieraassa maassa? Anita, joka on nyt 75-vuotias, epäili suuresti omia kykyjään. Hän kasvoi Englannissa ja aloitti siellä tienraivauksen 18-vuotiaana. Hän kertoo: ”Nautin siitä, että sain opettaa ihmisiä tuntemaan Jehovan, mutta en osannut kuvitellakaan, että voisin palvella ulkomailla. En ollut opetellut mitään vierasta kieltä ja olin varma, etten pystyisikään siihen. Sitten minut kutsuttiin Gilead-kouluun, ja olin aivan järkyttynyt. Olin hämmästynyt siitä, että minun kaltaiseni vähäpätöinen ihminen sai tällaisen kutsun. Ajattelin kuitenkin, että jos Jehovan mielestä pystyn siihen, minä yritän. Siitä on nyt yli 50 vuotta. Olen palvellut kaikki nämä vuodet lähetystyöntekijänä Japanissa.” Anita jatkaa: ”Toisinaan sanon pilke silmäkulmassa nuoremmille sisarille: ’Pane reppu selkään ja tule mukaani kaikkien aikojen suurimpaan seikkailuun!’ Ilokseni monet ovat tehneet niin.”

MITEN KERÄTÄ ROHKEUTTA?

Monet sisaret, jotka ovat palvelleet ulkomailla, arkailivat aluksi muuttoa vieraaseen maahan. Miten he saivat kerättyä tarvittavaa rohkeutta?

Maureen

”Kun olin nuori, kaipasin tarkoituksellista elämää – sitä, että voisin auttaa toisia”, kertoo 64-vuotias Maureen. Täytettyään 20 vuotta hän muutti Québeciin, jossa tarvittiin lisää tienraivaajia. ”Myöhemmin sain kutsun Gilead-kouluun, mutta muutto vieraaseen paikkaan ilman ystäviäni pelotti minua”, hän sanoo. ”Lisäksi minusta tuntui pahalta jättää äiti huolehtimaan sairaasta isästäni. Monina öinä puhuin itkien näistä asioista Jehovalle rukouksessa. Kun kerroin vanhemmilleni huolenaiheistani, he kannustivat minua ottamaan kutsun vastaan. Huomasin myös, miten paljon tukea vanhempani saivat omalta seurakunnaltaan. Jehovan huolenpidon näkeminen sai minut luottamaan siihen, että hän huolehtisi myös minusta. Silloin olin valmis lähtemään!” Maureen palveli vuodesta 1979 lähtien yli 30 vuotta lähetystyössä Länsi-Afrikassa. Nykyään Maureen huolehtii äidistään Kanadassa ja toimii samalla erikoistienraivaajana. Hän muistelee ulkomaista palvelustaan ja kertoo: ”Jehova antoi aina sen, mitä tarvitsin, juuri silloin kun sitä tarvitsin.”

Wendy

65-vuotias Wendy aloitti tienraivauksen teini-ikäisenä Australiassa. Hän muistelee: ”Olin hyvin ujo, ja minun oli vaikeaa puhua vieraille ihmisille. Mutta tienraivaus opetti minua keskustelemaan kaikenlaisten ihmisten kanssa, ja sain lisää varmuutta. Tajusin jossain vaiheessa, ettei itseluottamuksen puute enää ollut minulle ongelma. Opin tienraivauksen myötä tukeutumaan Jehovaan, ja ajatus ulkomailla palvelemisesta alkoi tuntua houkuttelevammalta. Lisäksi eräs naimaton sisar, joka oli ollut lähetystyöntekijänä Japanissa yli 30 vuotta, kutsui minut kolmeksi kuukaudeksi kenttäilemään Japaniin. Työskentely hänen kanssaan voimisti haluani lähteä ulkomaille.” Wendy muutti vuonna 1986 Vanuatun saarivaltioon, joka sijaitsee noin 1 750 kilometriä Australiasta itään.

Wendy on edelleen Vanuatussa ja työskentelee nykyään etäkäännöstoimistossa. ”On suuri ilo nähdä, miten ryhmiä ja seurakuntia muodostetaan syrjäisille alueille”, hän sanoo. ”Se että olen voinut omalta pieneltä osaltani edistää Jehovan työtä näillä saarilla, on sanoin kuvaamaton etuoikeus.”

Kumiko (keskellä)

Kumiko, joka on nyt 65-vuotias, toimi aikaisemmin vakituisena tienraivaajana Japanissa. Hänen tienraivaustoverinsa ehdotti, että he muuttaisivat Nepaliin. ”Hän kysyi asiaa yhä uudelleen, mutta minä kieltäydyin aina”, Kumiko selittää. ”Minua pelotti se, että piti opetella uusi kieli ja sopeutua uuteen ympäristöön. Ongelmana oli myös se, miten saada muuttoon tarvittavat rahat. Kun mielessäni pyörivät tällaiset huolet, jouduin moottoripyöräonnettomuuteen ja minut vietiin sairaalaan. Siellä ajattelin, ettei ikinä voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Voin sairastua vakavasti ja menettää mahdollisuuden muuttaa tienraivaajaksi ulkomaille. Enkö voisi palvella ulkomailla ainakin vuoden? Rukoilin palavasti, että Jehova auttaisi minua panemaan toimeksi.” Kun Kumiko pääsi pois sairaalasta, hän kävi Nepalissa, ja myöhemmin hän muutti sinne tienraivaustoverinsa kanssa.

Kumiko on nyt palvellut lähes kymmenen vuotta Nepalissa, ja hän muistelee: ”Ongelmat, joista kannoin huolta, väistyivät edestäni niin kuin Punainenmeri. Olen tosi onnellinen siitä, että tartuin mahdollisuuteen palvella tarvealueella. Usein kun puhun Raamatusta jonkin perheen luona, kuuntelemaan tulee myös viisi kuusi naapuria. Jopa pienet lapset pyytävät kohteliaasti, että antaisin heille jonkin Raamatusta kertovan lehtisen. On mahtavaa saarnata tällä hedelmällisellä alueella.”

HAASTEISTA SELVIYTYMINEN

Sisaret, joita haastattelimme, ovat toki kohdanneet haasteita. Miten he ovat selviytyneet niistä?

Diane

”Aluksi minusta tuntui vaikealta olla kaukana perheestäni”, sanoo kanadalainen Diane. Hän on nykyään 62-vuotias, ja hän oli lähetystyössä Norsunluurannikolla 20 vuotta. ”Pyysin, että Jehova auttaisi minua rakastamaan alueeni ihmisiä. Yksi Gilead-koulun opettajistani, veli Jack Redford, selitti, että aluksi voimme olla järkyttyneitä ja jopa kauhuissamme lähetysalueemme olosuhteista, varsinkin äärimmäisestä köyhyydestä, jota joudumme näkemään. Hän kuitenkin jatkoi: ’Älkää katsoko köyhyyttä. Katsokaa ihmisiä, heidän kasvojaan ja silmiään. Seuratkaa, miten he reagoivat, kun he kuulevat Raamatun totuuksia.’ Tein juuri niin, ja se oli suuri siunaus! Näin, miten ihmisten silmät alkoivat loistaa, kun kerroin heille lohduttavaa Valtakunnan sanomaa.” Mikä muu auttoi Dianea sopeutumaan ulkomaiseen palvelukseen? ”Loin läheiset suhteet niihin, joiden kanssa tutkin Raamattua, ja tunsin syvää iloa, kun näin, että heistä tuli uskollisia Jehovan palvelijoita. Lähetysalueesta tuli kotini. Sain hengellisiä äitejä ja isiä, veljiä ja sisaria, juuri niin kuin Jeesus lupasi.” (Mark. 10:29, 30.)

46-vuotias Anne palvelee eräässä Aasian maassa, jossa työllemme on asetettu rajoituksia. Hän kertoo: ”Niinä vuosina, jolloin olen palvellut eri paikoissa ulkomailla, olen asunut sisarten kanssa, joilla on hyvin erilainen tausta ja persoonallisuus kuin minulla. Joskus se on johtanut väärinymmärryksiin ja loukkaantumisiin. Kun näin on käynyt, olen yrittänyt päästä lähemmäksi asuintovereitani ja ymmärtää heidän kulttuuriaan paremmin. Olen pyrkinyt myös olemaan entistä huomaavaisempi heitä kohtaan enkä odota heiltä liikoja. Olen onnellinen siitä, että tämä on tuottanut tulosta. Olen saanut monia syvällisiä ja kestäviä ystävyyssuhteita, jotka ovat auttaneet minua jatkamaan tehtävässäni.”

Ute

Saksalainen Ute, joka on nyt 53-vuotias, sai vuonna 1993 määräyksen lähetystyöntekijäksi Madagaskariin. Hän kertoo: ”Aluksi minun oli vaikea oppia paikallista kieltä ja sopeutua kosteaan ilmastoon. Ongelmana olivat myös malaria, amebat ja loismadot. Sain kuitenkin paljon apua. Paikalliset sisaret, heidän lapsensa ja tutkisteluoppilaani auttoivat minua kärsivällisesti kielen opiskelussa. Lähetystyötoverini huolehti minusta hyvin, kun olin sairaana. Mutta ennen kaikkea minua auttoi Jehova. Purin usein huoleni Jehovalle rukouksessa. Sitten odotin kärsivällisesti vastausta rukouksiini – joskus päiviä, joskus kuukausia. Jehova ratkaisi kaikki ongelmat.” Ute on palvellut Madagaskarissa 23 vuotta.

RUNSAITA SIUNAUKSIA

Naimattomat sisaret, jotka toimivat ulkomaisilla kentillä, kertovat usein muiden tarvealueella palvelevien tavoin, että tämä palvelusmuoto on tehnyt heidän elämästään rikasta. Mitä siunauksia he ovat saaneet?

Heidi

73-vuotias saksalainen Heidi on ollut lähetystyössä Norsunluurannikolla vuodesta 1968. Hän toteaa: ”Suurin ilonaiheeni on se, että näen hengellisten lasteni ’yhä vaeltavan totuudessa’. Jotkut entiset raamatuntutkisteluoppilaani ovat nyt tienraivaajia ja seurakunnan vanhimpia. Monet heistä kutsuvat minua äidiksi tai isoäidiksi. Yksi näistä vanhimmista ja hänen vaimonsa ja lapsensa pitävät minua perheenjäsenenään. Jehova on siis antanut minulle pojan, miniän ja kolme lapsenlasta.” (3. Joh. 4.)

Karen (keskellä)

Kanadalainen Karen, joka on nyt 72-vuotias, palveli yli 20 vuotta Länsi-Afrikassa. Hän sanoo: ”Lähetystyö opetti minua olemaan uhrautuvampi, huomaavaisempi ja kärsivällisempi. Se että työtovereinani oli moniin eri kansallisuuksiin kuuluvia, avarsi näkemystäni. Huomasin, että asiat voidaan tehdä monella eri tavalla. Nyt minulla on rakkaita ystäviä eri puolilla maailmaa, mikä on suuri siunaus! Vaikka elämäntilanteemme ja tehtävämme ovat muuttuneet, ystävyytemme jatkuu.”

79-vuotias englantilainen Margaret palveli lähetystyöntekijänä Laosissa. Hän kertoo: ”Pääsin ulkomaisella kentällä näkemään, miten Jehova vetää ihmisiä kaikista roduista ja taustoista järjestönsä yhteyteen. Tämä kokemus vahvisti kovasti uskoani. Minulla on siksi täysi luottamus siihen, että Jehova ohjaa järjestöään ja että hänen tarkoituksensa toteutuu.”

Ulkomailla palvelevat naimattomat sisaret ovat tehneet erinomaista työtä Jehovan palveluksessa, ja he ansaitsevat lämpimän kiitoksen (Tuom. 11:40). Heidän joukkonsa kasvaa edelleen (Ps. 68:11). Voisitko sinä tehdä muutoksia elämässäsi ja seurata tässä kirjoituksessa mainittujen innokkaiden sisarten jalanjälkiä? Jos toimit niin, saat varmasti ”maistaa ja nähdä, että Jehova on hyvä” (Ps. 34:8).